Erinäisiä mörköjä erinäisissä vaatekaapeissa

Moikka ^^

Tässä teille taas todella sekavaa tekstiä, yrittäkää pysyä kärryillä.

Mä oon tässä lähihistoriassa harrastanut semmoista jännää juttua kuin kaapista tuleminen. Tää ei oo eka kerta, kun harrastan kyseistä mieleenkiintosta puuhaa, enkä mä toisaalta koe olleeni ihan kunnolla kaapissa koskaan. Tai niin mä oon kokenu, kunnes asiat konkretisoitu ja viime maanantaina lävähti naamaan aika tuntuvasti. 

Kaapista tuleminen on joillekki ihmisille aivan tuntematon käsite ja toisille taas niin arkipäivää, ettei sitä tuu edes ajateltua. Mä kuuluin näihin jälkimmäisiin ihmisiin. Mä oon ollu elämässäni useemmassa ku yhdessä kaapissa. Löytyy niin transkaappia, ku pankaappia, ku paria muutakin komeroa ja vaatelipastoa. Maanantaina avasin tähän mennessä vaikeimman oven ja ilmotin vanhemmilleni omistavani aivan ihanan ja upeimman tyty-yden, josta kiitän Jumalaa ja maailmankaikkeutta ja ties mitä korkeampia voimia joka päivä. Mä tiesin, ettei tää olis helppo ovi, mut se oliki vaikee ihan eri tavalla, ku mä olin aina kuvitellu. Hassu juttu, mutta munkin käsitys kaapissa oloon ja sieltä poistumiseen pohjautuu tosi pitkälti johonki teinileffoihin ja homokirjallisuuteen, siitä huolimatta, et oon ite lymyilly samoissa komeroissa vuosi tolkulla. 

Mä elän kuplassa. Mun kuplassa on ehkä viis heteroo ja miljoona homoo, siel on vähintää 25% seksuaalivähemmistöjen lisäks eri sukupuolivähemmistöissä. Jos mun pitäs nimetä mun kuplasta cis hetero, mä joutusin miettii hyvän hetken ihmistä josta olisin 100% varma et se kuuluu molempiin näistä lokeroista. Mun ei oo ikinä tarvinnu mun kuplassa tulla kaapista, mun ei oo ikinä tarvinnu olla täs kuplassa kaapissa, enkä mä oo ollu. Oon ollu avoin ja ylpee siitä asti, kun mä hyväksyin itse itseni. Se tapahtu pikku hiljaa, mut joskus kun mä olin ehkä 16 vuotias. Sillon mun ympärille alko kehittyä tukiverkkoa, turvapaikkoja ja lämmin yhteisö, joille mä minuna olin validi ja riittävä. Miten mä sit kuitenki koen tuleeni kaapista tän viikon maanantaina? Mua pelotti, mua pelotti vuosia ja mä olin hiljaa niille joista mä välitin kaikkein eniten, niille joitten reaktio merkkas mulle kaikkein eniten. Lauseessa "Mä en oo hetero" on neljä sanaa, paljon vokaaleja, sen pitäs olla suhteellisen helppo lause, mut ei se oo. Se on todella iso ja painava ja vaikee lause, kun sen vastaanottaja on sun perhe.

Joskus 11-12 vuotiaana mä olin ekaa kertaa kusessa naisoletettuun. Se oli mulle sen hetken painajainen, siitä alko matka jota mä en luojan kiitos ole kulkenut yksin, mutta siitä alko myös kivinen polku itseeni ja sinne mä jouduin menemään ihan yksin. Mä kielsin asian samantien. Mä kielsin sen vuosia, mä pakotin itteni tekemään asioita, joita mä en ois halunnu, koska mä olin varma, että pelkällä siedättämisellä tää menis ohi. No ikävä kyllä, voin kertoo teille, ettei seksuaalisuus toimi niin. Samaan aikaan mä aloin olla paniikissa myös toisessa kaapissa. Toinen seinä mun kaapista oli pinkki-kelta-sini-raidallinen ja toinen sini-vaaleenpuna-valko-raidallinen. Vähitellen ovesta tuli kelta-liila-valko-musta-raidallinen. Oon ennenki puhunu täällä, siitä miltä tuntuu olla muusu ja trans. Sen oven avaaminen oli ihan yhtä kamalaa avata, mut sen kanssa alko menee niin sietämättömäks, et sen avaaminen kävi paljon nopeemmin. Pan-kaappi pysy kiinni vielä pari vuotta tän jälkeen. 

Meillä ei puhuta asioista, ellei niistä ala systemaattisesti mainitsemaan. Meillä sisäistetään hitaasti. Porukoilla on edelleen opeteltavaa, siinä mitä on olla translapsen vanhempi. Välillä mua suututtaa valtavasti, se ettei kaikki mee jakeluun. Ei kukaan muu kun minä oo oikeutettu kokemaan jotain selittämätöntä elämisen vaikeutta, mä oon se joka on koko elämänsä tungettu yhteiskunnan toimesta väärään identiteettiin, mä oon se joka on jotunu tappelemaan tiensä päivänvaloon, mä oon se joka on joutunu ahistumaan siitä, että ihastuu "vääriin" ihmisiin, mä oon se joka on joutunu kamppailemaan itseinhon kanssa, koska mun kroppa kasvattaa muhun osia joita mä en haluais itteeni. Miks jollain muulla, olis oikeus sulatella asiaa kuukausi ja vuosi tolkulla, kun en mäkään ole saanut sulatella? Toisen saappaisiin on niin hiivatin vaikeeta astua suuntaan tai toiseen. Vanhemmat ei osaa asettua mun töppösiin, mutten mä osaa asettua niitten tohveleihin yhtään sen paremmin. Mulla ei oo harmainta aavistusta siitä, miltä tuntuu, kun joku ei ookaan sitä mitä on aina luullu, sen olevan. Musta koko ajatus, että pitää ensin kuvitella jostain jotain kysymättä sen jonkun omaa mielipidettä asiaan on aivan idiootti, koska mun kuplassa kukaan ei oleta mitään. Mun kuplan ulkopuolella ikävä kyllä on miljardeja ihmisiä, jotka ei toimi näin. Mun on vaikee asettuu niitten asemaan ja mä myönnän sen täysin. 

Mä välillä yritän tosi kovaa miettiä miltä mun elämä näyttäs, jos olisin cis, hetero ja Olivia. Mä oon viime aikoina kuunnellu Maggie Lindemannin biisiä Pretty girl. Se biisi on mulle täys mysteeri. Se biisi kertoo sellasesta ihmisestä, jollaseks yhteiskunta olettaa mua koko ajan, enkä mä pysty ymmärtämään siitä mitään. 

I can swear, I can joke

I say what's on my mind

If I drink, if I smoke

I keep up with the guys

And you see me holding up my middle finger to the world

Fuck your ribbons and your pearls

'Cause I'm not just a pretty girl

I'm more than just a picture

I'm a daughter and a sister

Sometimes it's hard for me to show

That I'm more than just a rumor

Or a song on your computer

There's more to me than people know

Some days I'm broke, some days I'm rich

Some days I'm nice, some days I can be a bitch

Some days I'm strong, some days I quit

I don't let it show, but I've been through some shit

I'm more than just a number
I'm a hater, I'm a lover
Sometimes it's hard for me to show
That I'm more than just a title
Or a comment going viral
There's more to me than people know

Mulla ei oo harmainta aavistusta siitä, millasta on olla nätti tyttö. Mulla ei oo harmainta aavistusta siitä millasta on olla ees tyttö. Mä en osaa lakata kuuntelemasta tätä, koska tää on yhä vaan niin kryptinen. Mä en tiedä millasta on olla hetero. Mun kollega sano, et jos sen lapsi kertos olevansa homo, se ois vaan vähän surullinen. Se ei ois surullinen homouden itsensä taki vaan, koska sen lapsen elämä olis vaikeempaa niin. Mut kun en mä edes tiedä miltä tuntus elää jonkun muunlaista elämää. 

Homoilta ja transihmisiltä kysytään tosi usein millon sä tulit kaapista. Se on vähän tyhmä kysymys. Mä tuun kaapista joka ikinen kerta, kun mä tapaan ihmisen joka ei tunne mua. Te voitte laskee ite kuinka usein te tapaatte uusia ihmisiä ja laskea siitä, sit karkeen arvion millon mä tuun kaapista. Uudessa työpaikassa, mäkkärin kassalla, lääkärissä, saadessani uuden kaverin... Joka kerta kun multa kysytään kuka mä oon, mä tuun kaapista. Joka kerta ku joku näkee mut, mä tuun kaapista. Se ei oo vaan sitä, että mä sanoisin, että oon homo tai trans. Joka ikinen kerta mun pitää käydä sama ahdistus läpi, yhä uudelleen ja uudelleen. Enkä mä tän kertomalla haluu, että alatte säälimään. En mä kaipaa kenenkään sääliä, mä haluun, vaan et ihmiset tiedostaa, sen ettei kenestäkään kuulu olettaa mitään, koska sä et ikinä tiiä, mitä sen ihmisen kaapissa oikeesti on. Sä en nää sen ihmisen kuplaan, älä siis oleta. Jos sä et oleta sun läheisen kuplasta mitään, sun ei tarvi käydä läpi kryptistä prosessia, jossa pitää sulatella sitä faktaa, ettei se ihminen ookaan se mitä sä oletit. Olettaminen on vaarallista, älkää olettako. 

Ei sillä, että te oletatte kuitenkin. Mä tiedän sen, mutta olettakaa vähän vähemmän. 

Mä oon pan ja trans. Ylpee muusu, joka pelkää ihmisä ja reaktioita, rakastaa läheisiään ja jolla on maailman hienoin tyty-yde. Mä oon onnellinen, mä tappelen asioistani, mut mä kestän sen. Joskus mua itkettää, joskus mua suututtaa, joskus mua turhauttaa, mut mä en oo yksin. Mulla on rakastava yhteisö mun ympärillä ja mä tappelen niitten puolesta siinä, missä ne tappelee mun puolesta. Mulla on veljii ja siskoi ympäri maailmaa. Mä en oo yksin, eikä sun tarvi kokee, että mä kulkisin sulle tuntematonta polkuu ihan yksin ja huolehtia siitä, koska en mä oo yksin. Mulla on joku joka silittää mua, mul on joku jonka kanssa mä nukahtelen mihin ja millon sattuu, koska mun alitajunta on sitä mieltä, ettei tässä tarvi ahistua mistään, olla varpaillaan mistään, tässä on hyvä ja turva, tässä voi nukkua. Se on tosi turhauttaa kesken animemaratoonien tho. Mut mä en oo yksin ja mä oon onnellinen tällasena kun oon. Mä oon vapaa.

Menkää Kiasmaan, siellä on villiintyny sateenkaarimuammutti. Sitä saa halata.

Orion kuittaa~~