tiistai 30. lokakuuta 2012

satumetsä ja taikakeijuja

Ja taas kerran otsikko joka ei liity oikein mihinkään :D ja koska tänään ei oo tapahtunu oikeen mitään postaamisen arvosta niin saatte uunituoreen novellin. Ja koska kovinkaan moni ei varmaan tajua tota tän nimeä niin voin kertoa että novellin idea tuli kyseisestä An Cafen biisitä ;) Nauttikaa jos se on mahdollista x) ja ihan tälleen ohimennen sanoen tiedoksi että novelleistani saa antaa palautetta ^^mutta nyt olkaapas hyvät.

Tekesuta kousen

Olin asunut kaupungissa jo vuoden. Istuin taas yksin kahvilassa ja selasin kalenteriani. Tasan vuosi sitten se tapahtui ja minä jäin yksi, ypö yksin ilman ketään johon luottaa ja johon turvautua.
Hörpin kahvini loppuun ja nousin pöydästä. Sullottuani kalenterin ja koulukirjat pöydältä laukkuuni, vedin takin päälleni ja lähdin ulos pakkaseen. Momo oldotti minua kotona ja tiesin että sillä oli jo kova hinku päästä ulos. Olisi pakko viedä pikku koiranpentu lenkille.
Kävellessäni pienen kioskin ohitse jäin katsomaan iltasanomien otsikoita. "nyt vuosi nuoren Thomasin itsemurhasta, lue uhrin sisaren muistot tapahtuneesta" luin ääneen. Astuin sisälle, ostin lehden ja aloin selata sitä kävellessäni. Hänen kuvansa keskiaukeamalla seisautti vereni oitis. Katsoin kuvassa hynyilevää poikaa, katsoin rakasta Thomasia, minun Thomasiani. En voinut silmistäni purkautuville kyyneleille mitään, ne vain valuivat lehdelle ja sotki tekstin mitäänsanomattomaksi muste läntiksi. Miksi Thomas olinkaan tehnyt sinulle mitään sellaista, ihmiselle jota rakastin, miksi, miksi tapon sinut? Polveni pettivät alta ja lysähdin lumeen, keskelle keskuspuistoa. Istuin ja itkin vuolaasti. Miksi olin ollut sellainen pösilö?
Samassa tunsi käden olkapäälläni ja kuulin lempeän äänen.
-Mary? Mikä hätänä? ei ole sinun tapaistasi vollottaa keskellä kaupunkia. Käännyin katsomaan viereeni kumartunutta poikaa.
-ai...Mike...sinäkö. Anteeksi, en voinut itselleni mitään. Mumisin noustessani ylös. Pudistelin lumet vaatteistani ja katsoin nolona kengän kärkiäni.
-no minä taidan tästä lähteä, koirani odottaa minua. Mutisin ja käännyin lähteäkseni.
-hei, hei Mary, odota! Mike huudahti. Käännyin takaisin häneen päin ja katsoin häntä kysyvästi.
-ööm, tänään olisi yhdet bileet pääkaupungissa. Tarvitsisin jonkun mukaani...vain parit päästetään sisään ja tuota niin, haluaisitko lähteä mukaan. Mike kysyi hieman vaivaantuneena. Miksi luokkani melkein suosituin poika pyysi minua juhliin kanssaa?
-Helsinkiin siis... Päässäni raksutti hetken. Samassa tiputin lehden maahan, käännyin ja lähdin juoksemaan. En tahtonut Miken näkevän kyyneleitä jotka pyrkivät taas silmiini.
-Mary! Hei odota! Mikä tuli? Hän huusi perääni, mutta en hiljentänyt vauhtiani vaan juoksin niin nopeasti kotiin kuin vaan jaloistani pääsin.
Kotona päästin Momon ulos kerrostalon takapihalle. Minulla ei ollut enää mitään halua lähteä sen kanssa puistoon lenkille ja sen tehtyä tarpeensa vetäydyin sisällä.
Säikähdin suunnattomasti kun ovikello soi. Nostin ovella pomppivan Momon syliini ja avasin oven. Mike. Yritin vetäistä oven kiinni, mutta poika sai juuri jalkansa väliin ja kampesi oven auki.
-Mary, nyt et pakene minnekkään. Hän ähkäisi ja työntyi eteiseen.
-Mikä ihme sua vaivaa? Hissan tunnilla kun puhuimme Helsingin historiasta juoksit itkien luokasta, et tullut tutustumis retkelle eduskuntataloon, nyt sinä istut lumessa ja vollotat kuin pikkulapsi ja kun pyydän sua stadiin bileisiin ni sä pakenet paikalta taas kyynelet silmissäs. Mikä on? Mike kysyi katsoen minua huolestuneena.
-ei mikään mikä kuuluis sulle. Tiuskaisin ja kävelin Momo perässäni olohuoneeseen. Jäin tuijottamaan ikkunasta ulos ja toivoin että poika häipyisi. Mutta hän ei häipynyt, vaan käveli olohuoneeseen ja laittoi lämpimän käden olalleni. Miksi ihmeessä juuri Miken piti tulla utelemaan asioita, miksi juuri pojan jota en voinut työntää ovesta pihalle, koska tiesin pitäväni hänestä, vaikken sitä myöntänytkään. Käännyin häneen päin ja huokaisin.
-Se on asia josta mä vaikenen. Sanoin kylmän viileästi ja käännyin takaisin ikkunaan.
-ole kiltti ja anna mun olla. Huokaisin. Hetken oli hiljaista ja sitten Mike astui lähemmäs minua ja kietoi kätensä ympärilleni. Ele sai minut sävähtämään.
-etkö voisi kertoa edes pojalle joka on huolissaan sinusta, joka Haluaisi sinut kanssaan juhliin ja joka voi sanoa rakastavansa sinua. Hän kysyi. Mike päästi minusta irti ja käänsi minut hartioista ympäri. katsoin häntä hämmentyneenä enkä voinut sille mitään että silmäni kostuivat jälleen.
-Minä ole murhaaja. Minä tapoin humalassa silloisen poikaystäväni Thomas Smithin. Minä olin se jonka takia rakastamani poika tiputtautui parvekkeelta rekan alle. Minä olin se joka petti häntä vain testatakseen miten hän reagoisi. Nyt olen kertonut, mutta voitko enää sanoa rakastavasi minua? Sanoin tuijottaen Mikeä kokoajan silmiin.
-Voin, kyllä minä voin. Meillä kaikilla on historia, mutta mulle on ihan sama mitä sä olet tehnyt joskus, mä rakastan sua nyt enkä menneisyydessä. Hän sanoi painokkaasti ja kosketii hiuksiani.
-Kiitos. Kuiskasin ja annoin hänen suudella minua.
-Ne bileet taitaa jäädä väliin. Mike mutisi päästettyään minusta irti.
-Ei, mennään vaan...on minunkin jo aika päästä Thomasista yli. Mennään stadiin, mutta vain yhdellä ehdolla, nimittäin tahdon käydä hänen haudallaan ja pyytää vielä kerran anteeksi.
-No jos sä haluat niin mennään vaan. Mike naurahti ja halasi minua jälleen.
Siitä illasta tuli paras ilta sen jälkeen kun Thomas oli jättänyt maan ja lentänyt taivaaseen. Vein ruusun hänen haudalleen ja menimme juhliin. En päästänyt itseäni juomaan, vaikka viiniä ja olutta mieleni olisi tehnytkin. En halunnut tuhota maailmaani nyt kun olin saanut elämääni taas jonkun johon luottaa ja jonka läsnäolosta nauttia. Ilman Mikeä en olisi nyt tässä. Oli hänen ansiotaan että olin taas onnellinen <3

4 kommenttia:

  1. ... Mä taidan vaan pitäytyä niissä angstificeissä. Mutta kirjottele lisää~

    VastaaPoista
  2. mä oon hukannu mun angsti tekstit...-.- muuten kyl saisitte lukee niitä...:)

    VastaaPoista
  3. Tää oli ihan sika hyvä ^__^ keep up the good work~ c:

    VastaaPoista