lauantai 3. marraskuuta 2012

anteeksi että kiroilen mutta nyt vaan sattuu vituttamaan

Epäluotettava asennevammanen ongelmanuori tässä päivää, kuinkas teillä sujuu? Musta oikeesti tuntuu että mä olisin jokin erittäin vaarallinen eläin joka on sullottu liian pieneen häkkiin. Eläin jota sormi kerrallaan tehdään enemmän ja enemmän toimintakyvyttömämmäks. Ja valitettavasti te ihmiset onnistutte siinä. Joka kerta ku te murratte siltä eläimeltä yhden sormen se vajoaa yhden pykälän alas päin ja kun kymmenes on murtunut se eläin on taas sielä missä se vietti viime kesälomansa kaksi viimeistä viikkoa. Tosin erona on se että viimekerralla siellä oli ehjät selvät portaat takaisin, mutta nyt portaista puuttuu yli puolet ja ne muutamat jäljelle jäänet on lahoja ja petollisia ja vain yksi porras kantaa jos sekään.
Aloin miettiä viime vuosia. Muutama vuosi sitten oli pieni ja ilonen Aada tyttönen joka onnellisesti alkoi pelata jalkapalloa ja jolla koulussa oli oma tiivis laumansa. Sitten hän huomasi ettei jalkapallo ollutkaan niin hauskaa, sillä joukkueesta vain kahta pystyi sanomaan kaveriksi ja muuta oli joko hiljaa vierestä katsojia tai vihollisia. Aada ei kuitenkaan luovuttanut vaan kampesi itsensä eteen päin. Samaan aikaan hän piti oman laumansa tiiviisti kasassa ja tukeutui heihin tarpeen tullen. Kului vuosi ja toinenkin samallalailla. Sitten ihminen kerrallaan alkoi karttaa Aadaa. He eivät tehneet sitä nopeasti vaan ottivat pikku hiljaa etäisyyttä häneen ja nyt kun katson elämääni huomaan että siitä isosta tiiviistä laumasta ei ole enää jäljellä yhtikäs mitään, ei mitään. Olenko mä muuttunut kamalaksi pedoksi jonka kavereita ollaan vain teennäisesti ja aina kun mahdollisuus niin mieluummin ollaan jonkun muun seurassa kuin sen inhottavan pedon. (tämä tosin ei pidä paikkaansa ainakaan yhteen ihmiseen) vai onko tää maailma vaan muuttunu ja mua ei kertakaikkisesti vaan enää tarvita...mä olen tosi onnellinen jos edes yksi ihminen voi sanoa välittävänsä musta aidosti, olevansa musta oikeesti huolissaan mun vaeltaessa jossain manalan pohja mudissa, olevansa oikeesti onnellinen mun puolesta kun mä huomaan yhden pelastavan kiven jonka päälle kiivetä, edes yksi sellainen ihminen. Ja te jotka mua ootte alkanu karttaa ja te jotka ootte aina karttanu mua ku ruttoa, mä en tarvitse selityksi ja syitä käytöksellenne, mä vaan jätän teijät omaan arvoonne. Mutta ettei tää mee ihan pelkäks angstaamiseks ni saatte nyt sen joskus lupaamani scifi novellini.

Sähköinen manala

Vihdoin toiveeni toteutui ja sain sen. Pieni valkoinen koiranpentu vinkui sylissäni. Se ei ilmeisesti pitänyt automatkoista lainkaan.
-ihan kohta ollaan kotona Fibi, ihan kohta. kuiskasin sille ja se rauhoittui hieman vaikkei vinkumista lopettanutkaan.
Kotona Fibi rauhoittui ja kävi sille ostettuun koriin nukkumaan pikkusiskoni jäädessä silittelemään sitä. Minä menin koneelle pelaamaa peliä, jonka olin saanuy edellisenä päivänä. Pelissä seikkaili minun näköinen ukkeli (olin tehnyt tyypin itse) jonka piti tuhota robottikoiria sellaisissa luolastoissa laboratorioissa, kammioissa, metsissä ja muissa vastaavissa paikoissa. Olin päässyt eilen laboratoriokentälle asti ja jatkoin peliä siitä mihin olin eilen jäänyt.
Samassa pikkusiskoni huusi että toisin Fibin keittiöön, jotta sille voitaisiin ántaa ruokaa. Käännyin tuolillani ympäri ja katsoin Fibin koriin. Se ei ollut siellä.
-ei Fibi ole täällä! huusin keittiöön.
-no ei ole tääläkään, eikä olohuoneessa eikä eteisessä eikä missään. Emme ole nähneet sitä pitkään aikaan. sisareni huusi.
Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä, kun katsoin ikkunaani. Se oli auki. Fibi oli pieni kokoinen mutta olisiko se voinut mahtua tuosta ulos, mietin ja tuijotin aukinaista tuuletusikkunaa. Miten en ollut huomannut lainkaan, että se oli ylipäätään lähtenyt koristaan jonnekin.
Juoksi eteiseen ja aloin vetää ulkovaatteita päälleni. Samalla selitin arveluni muille ja sisareni lähti mukaani. Ulkona oli alkanut sataa lunta.  vedin takkia tiukemmin päälleni ja aloin huudella Fibiä.
Puolen tunnin alomme olla jo aika jäässä ja epätoivoisia. Olimme kuitenkin varmoja että koira oli päässyt ikkunastani ulos, sillä sen alta oli löytynyt tassunjälkiä. Enempää jälkiä emme olleet löytäneet, sillä vasta satanut lumi oli peittänyt ne.
-Simon, entä jos Fibiä ei löydy mistään? Sarah kysyi surkeana.
-älä huoli, kyllä se löytyy. vastasin vaikken tiennyt voisinko itsekkään luottaa sanomaani. Samassa se vain käveli eteemme. Siinä Fibi vain yht äkkiä oli, istui ja tapitti meitä silmissään lasittunut katse.
-Fibi! Sarah kiljaisi ja noukki pienen koiran syliinsä. Hän halasi sitä tiukasti ja hymyili. Olin helpottunut että se löytyi. Onneksi.
Kävelimme nopeasti kotiin, sillä ulkona pakkanen oli kiristynyt entisestään. Kotona Fibi näytti autuaan onnelliselta päästyään taas lämpimään koriinsa.
Yöllä näin sekavia unia Fibistä ja robottikoirista. Samassa säpsähdin hereille. Fibi istui vatsani päällä kännykkä suussaan.
-Fibi hei, älä viitsi ottaa mun kännykkää. sanoin unisena. Fibi loikkasi kuitenkin lattialle ja jouduin nousemaan sängystä saadakseni kännykän takaisin. Koira murisi ja työntyi työpöytäni taakse. Ryömin perässä kun se ei tullut takaisin kutsumalla. Möngin johtojen seassa mutten nähnyt fibiä. Minne ihmeeseen se oli kadonnut? Pamautin pääni tietokoneeseeni, mutta pääni jatkoikin suoraan siitä läpi ja koko vartaloni hulahti koneeseen. Näin Fibin vähän edempänä ja ryntäsin koiraani kohti, putosin jyrkänteeltä ja kuolin. Ilmestyin taas jyrkänteelle ja käsitin asian. Olin lempipelini sisällä. Katsoin Fibiä otsa kurtussa. Koira tuijotti takaisin ja alkoi muuttua pelissä olevaksi robotiksi.
Otin vauhtia ja loikkasin, mutta matkani katkesi pimeyteen. Joku oli sammuttanut tietokoneeni. Etäisesti kuulin äitini äänen ja kuva edessäni alkoi selventyä. Katsoin näyttön sisältä omaan huoneeseeni. Äiti istui itkien ruumiini sylissään, isä nojasi nyyhkyttäen oven pieliin ja Sarah itki sängylläni Fibi sylissään. EI! Ei näin, en ollut kuollut. Nytkin näin kehoni ihan kunnossa, en ollut edes mikään haamu tai mitenkään vain henkisesti koneessa. Katsoin murheen murtamaa perhettäni ja katseeni nauliutui Fibiin, joka tuijotti minua kuin tietäisi minun olevan koneen sisuksissa, ehkä tiesikin ja olinkin aika varma että se tosiaan tiesi, sillä näytti siltä kuin se olisi virnistänyt minulle. Fibi hivutti nopeasti Sarahin kännykän tämän taskusta. Silmäni laajenivat kauhusta. Aikoiko se hirviö tehdä saman Sarahille? Ei näköjään, sillä Sarah katsoi surullisena koiraa ja poimi kännykkänsä takaisin taskuunsa, mutta ymmärsin heti että olisi vain ajankysymys, millon Sarah kokisi saman kohtalon kuin minä.
Kuva huoneeseen hämärtyi ja musta raastava pimeys ympäröi minut. Näin jonkun tai en nähnyt vaan oikeastaan vain tunsin että joku lähestyi minua. Fibi ilmaantui viereeni puukko suussaan. Riuhtaisin puukon sen hampaista ja iskin koiralta pään pois. Fibi jäi kuolleena siihen ja katsoin veristä asettani. Iskin puukon ranteisiini ja annoin itseni kuolla verenhukkaan. Sitähän Fibi oli halunnut, repiä perheeni hajalle ja tappaa minut ja seuraavaksi Sarahin.
-Hyvästi elämä, minä lähden nyt. kuiskasin ja annoin itseni hiipua pimeyteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti