Sitten näin etukäteen jo että sanotaanko nyt vaikka että tästä tulee pitkä postaus pääsiäisen kunniaksi että toivottavasti jaksatte lukea loppuun asti kun tähän yhden novellinkin tungen :3
Perjantaina meijän isovanhemmat kävi meillä ja ihan vaihteeksi sain taas kuulla nurinaa vähän joka asiasta. Tosin tällä kertaa poikkeuksellisen vähän :) onneksi. Lauantaina me kaadettiin meijän pihasta yksi koivu ja heiluin siinä sitten minäkin kirveen kanssa ja voin sanoa että se näytti varmaan erittäin huvittavalta :D
Tänään sitten aamulla raahauduin johku pääsiäismessuun riparin takia ja itse messun jälkee meillä oli vielä joku tutustumis juttu sielä. Sitten kun sieltä pääsin himaan niin perinteen mukaan etsin kotona pääsiäismunia ja ei niin perinteen mukaan imuroin taas vaihteeksi :D
Sen jälkeen siinä joskus ruuan jälkee lähettii taas pakaalle kattoo koiran pentuja :3 meijän vauvveliiniki on kasvanu ihan hirveesti täs parin viikon aikana ja nyt sillä on jo hampaatki että enää se ei olekkaan niin kovin hauskaa ku kolme pentua roikkuu hampailla sormessa. Mut oli ne niin sulosii ku ne nukahtaa syliin ja yrittää kiipeillä niskaan.
ja alle kahen viikon päästä se tulee meille ^^
 |
| täs tää meijän pentu |
 |
 |
| meijän on toi etummaisin |
 |
| ja sen siskoilla oli kokoajan joku mähinä päällä xD |
Sitten siihen novelliin, nauttikaa jos se edes on mahdollista xD
Puu joka ei nähnyt enää kevättä~
Pysähdyin katsomaan uutta kotikaupunkiani kalliolta, vanhan, komean tammen alta. Sen valot loistivat kuin tähtitaivas ja toivottivat tervetulleeksi. Huokasin ja lähdin kävelemään takaisin uudelle kämpälleni. Lumi narskui jalkojeni alla ja hengitin raitista ilmaa sisääni. Yht äkkiä pensaikosta ryntäsi pieni koira. Se jäi jalkoihini pyörimään ja nostin sen syliini. "mitäs sinä täälä yksinäsi teet?" kysyin koiralta joka haukahti iloisesti ja heilutti häntäänsä. Samassa kuului huutoa ihan läheltä ja pusikon takaa ilmestyi poika. "Nana, siinähän sinä olet, et saa karata." poika sanoi ja otti koiran sylistäni. "Niin ja kiitos kun otit Nana kiinni, se pääsi vain jotenkin pois näköpiiristäni." Hän sanoi ja hymyili minulle. "eipä mitään" vastasin ja hymyilin takaisin. Lähdin jatkamaan matkaani kotiin. Poika alkoi kävellä rinnallani. "minne sä olet menossa?" hän kysyi jonkin ajan kuluttua. "kotiin" vastasin tönkösti ja välillemme laskeutui painostava hiljaisuus, miksi tuon pojan edes piti kävellä vieressäni, ärsyttävää. Kaupungilla poika lähti onneksi eri suuntaan, vilkaisten vielä perääni. Mietin olisiko pitänyt sanoa hänelle vielä jotain, mutta kävelin vain kulman taakse, pois hänen näkyvistään. Mietin poikaa koko loppumatkan. Ärsyttävää, miksen saanut häntä pois mielestäni. Avasin oven hiljaiseen kämppääni ja menin sisälle. Kömmin pikaisesti nukkumaan ja vaivuin levottomaan uneen, uneen jossa juoksin sille kalliolle jolla olin ollut ja tiesin etten kerkeäisi sinne ajoissa. Kun saavuin sinne näin pojan ja koiran jotka putosivat kalliolta. Juoksin lähelle reunaa ja olin horjahtaa itse perässä. Käännyin katsomaan vanhaa tammea, mutta sitä ei ollut, oli vain kanto, pelkkä kanto ja tuoreet jäljet puun kaadosta. Havahduin hereille. Huokasin helpotuksesta kun tajusin nähneeni unta enkä ollutkaan kalliolla, vaan uudessa kämpässäni.
Tänään ei ollut koulua, joten lähdin kaupunkiin kävelemään. Jotenkin vai eksyin taas kalliolle ja katselin vanhaa puuta. "voi kunpa sinua ei kaadettaisi ikinä, ei ikinä." Kuiskasin puulle. "niinpä, se on kaunis puu." kuulin äänen takanani. Käännyin ympäri ja jäin tuijottamaan poikaa, samaa poikaa jonka olin tavannut eilenkin ja joka oli kuollut unessani. Poika hymyili taas suloista hymyään ja vastasin jälleen hymyllä takaisin. "mikä sinun nimesi on?" kysyin kun olin tullut siihen tulokseen ettei poika ollutkaan ehkä niin ärsyttävä. "Tadase ja sinä olet Mitsuo Yumi? Se joka tuli meidän lukioon 1D:lle?" hän kysyi pää kallellaan. "olen juu" vastasin hiukan hämmentyneenä siitä miten hän tiesi nimenikin vaikka en ollut käynyt edes tunneilla vielä uudessa koulussani. Käännyin taas katsomaan tammea. Aurinko siivilöityi kauniisti sen lehdettömistä oksista jotka huojuivat hiukan hennossa tuulessa. Tadase käveli puun luo ja painoi kämmenensä puun rosoista kuorta vasten. "tämä puu on ollut tässä niin kauan kun voin muistaa, leikin pienenä usein tämän alla. Kiipeilimme tässä paljon ja se oli aina joko merirosvolaiva tai linnoitus" hän kertoi. "jos minä olisin leikkinyt täälä, se olisi ollut prinsessalinna" naurahdin vastaukseksi. "pienestä pitäen olen käynyt täälä joka päivä vaikken enää puussa oikein kiipeilekkään. Pidän vain tästä puusta, siihen kietoutuu niin paljon muistoja ja se on kaupungin hienoimmalla paikalla, täältä näkee koko kaupungin." Tadase jatkoi. Kuuntelin sanomatta mitään, en vain keksinyt mitään sanottavaa ja hymyilin vain. Tadase tarttui alinpaan oksaan ja heilautti itsensä ketterästi puuhun. Hän kiipesi tottuneesti puun puoleen väliin ja jäi katsomaan kaupunkia. Katselin häntä arvioivasti ja myönsin itselleni pitäväni hänestä. Samassa tunsin kännykkäni värinähälytyksen taskussani. "Tadase hei, minä lähden, loput muuttokuormastani tuli juuri", huusin puussa edelleen kököttävälle pojalle. "Hei, voin tulla auttamaan tavaroiden kantamisessa", hän huudahti ja alkoi kavuta alas. "Ei sinut tarvitse, kaksi isoveljeäni ovat auttamassa.", sanoin ja katsoin ensimmäisen kerran Tadasen kasvoihin kunnolla, hän oli suloinen. "No selvä, sitten", hän sanoi ja heilautti kättään iloisesti.
Seuraava päivä oli ensimmäinen päiväni uudessa koulussani. Rakennus oli iso, mutta selkeä ja löysin helpommin kuin oli ajatellut uuteen luokkaani. Olin eilen illalla käynyt ostamassa koulun koulupuvun ja tykästynyt siihen heti. Sininen polviin ulottuva vekkihame ja valkoinen merimieskauluksinen paita, jonka etumuksessa oli sininen rusetti. Se oli niin suloinen. Opettajan pyynnöstä kävin luoka edessä esittäytymässä ja palasin takaisin paikalleni luokan toisiksi takimmaiseen riviin. Yritin kuunnella tunnilla aktiivisesti, mutta ajatukseni karkasivat koko ajan väkisin Tadaseen, hänen silmiinsä, hymyynsä, ääneensä, koko hänen iloiseen ja ystävälliseen olemukseensa. Tunnilta mieleeni ei jäänyt mitään, olin vain koneenomaisesti kirjoittanut muistiinpanot taululta ajattelematta kuitenkaan mitä kirjoitin. Kävelin kaapilleni koulun aulaan. "Hei Mitsuo" kuulin ystävällisen äänen ja tunsin käden olkapäälläni. Käännyin katsomaan tervehtijää. "Ai Tadase, unohdin jo että olet samassa koulussa" sanoin hymyillen. "Miten on mennyt?" hän kysyi. "hyvin" vastasin lyhyesti ja käännyin ottamaan kirjoja kaapista. "hyvä, no mä taidan mennä, tunnit alkaa" Tadase sanoi heilauttaeen kättään suloisesti ja lähti kohti länsisiipeä, itse kiiruhdin itäsiipeen.
Päästyäni koulusta päätin käydä kotimatkalla tammella. Kun tulin Tadase hyppäsi alas puusta. "Arvasin että tulisit Mitsuo" hän sanoi hymyillen leveästi. Katselin häntä ja maisemaa ja yht äkkiä muistin uneni, olin nähnyt sen edellisenäkin yönä. Katsoin taas Tadasea joka otti pari askelta lähemmäs, ja vielä muutaman, niin monta että oli aivan lähelläni. Hän kosketti hiuksiani hellästi ja painoi huulensa omilleni. Häkellyin täysin ja punastuin. Tadase päästi irti ja katsoi minua lempeän huvittuneena. "älä sano että se oli eka pususi", hän sanoi. Punastuin entisestään ja nyökkäsin. Luulin Tadasen alkavan nauraa, mutta hän hymyilikin suloisemmin kuin kertaakaan tähän mennessä. Hän silitti taas hiuksiani ja kuiskasi, "Mitsuo...rakastan sinua, olen rakastanut siitä asti kun tapasimme Nanan karattua minulta" Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli uudelleen ja tällä kertaa vastasin suudelmaan. Samassa Tadase päästi irti. Hän vilkaisi kännykkäänsä ja voihkaisi. "Voi anteeksi Mitsuo, minun pitää mennä", hän sanoi kiireesti, halasi vielä ja ryntäsi metikköön. Jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes käännyin tammeen päin. Kävelin sen alle ja nojasin sen runkoon, olin niin onnellinen.
Yöllä en meinannut millään saada unta. Tiesin että jotain oli tapahtumassa. Silloin muistin uneni. Nousin oitis ylös, vedin vaatteet päälleni ja ryntäsin ulos hirveään tuuleen. Lähdin juoksemaan kalliolle. Tuuli työnsi minua vastakkaiseen suuntaan ja tiesin jo etten kerkeäisi ajoissa. Juuri kun pääsin kalliolle, näin kun poika ja pieni koira putosivat reunalta. Kuului hirveä räksäys kun tammi kaatui tuulesta. "TADASE!" huusin kyynelten valuessa poskillani. "Tadase..." kuiskasin ja tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni. "ei mitään hätää Yumi, ei mitään hätää" kuulin tutun äänen korvani juuressa. "Tadase...kuinka...etkö sinä..." kuiskasin hämmentyneenä. "en, näit veljeni" hän sanoi täristen ja tiesin kyynelten valuvan myös Tadasen poskia pitkin. "Lähdin tänään aiemmin siksi että äitini lähetti viestin että veljeni ja Nana ovat kadonneet. Lähdin etsimään, mutten löytänyt ja juuri kun tulin tänne näin kun hän putosi ja sinä ryntäsit tänne." hän sanoi hiljaa. En saanut mitään sanottavaa päähäni. Olin järkyttynyt Tadasen veljen kuolemasta ja helpottunut kun en ollutkaan menettänyt Tadasea niinkuin olin luullut. "Mitä sinä edes täälä teit?", Tadase kysyi. "näin viime ja toissa yönä unta, jossa sinä putosit kalliolta ja tammi kaadettiin. Tänä yönä en saanut unta, ja tiesin jotain tapahtuvan, siksi tulin tänne." vastasin ja vetäydyin Tadasen otteesta. "Mutta vaikka tiesin mitä tapahtuu, en kerennyt ajoissa, anna anteeksi Tadase", sain sanotuksi ennen kuin purskahdin lohduttomaan itkuun. "ei se sinun syysi ollut, ei missään nimessä" Tadase huudahti ja kietoi taas kädet ympärilleni ja painauduin hänen rintaansa vasten.
Huominen oli lohduton. Olimme viettäneet yön luonani, sillä kotiin Tadase ei ollut halunnut mennä ja aamulla palasimme kalliolle. Katsoin Tadasea. "Mikä sinun etunimesi on?" kysyin tajuttuani etten tiennyt sitä. "Haru" Tadase vastasi. "Haru..." toistin kuiskaten. Käännyin katsomaan tammea. Tunsin kun Haru laski kätensä olkapäälleni. Katsoimme molemmat puuta, puuta jota me molemmat rakastimme, puuta joka ei nähnyt enää kevättä.
The end~
Siinä se ja älkää välittäkö kirjoitus virheistä jos niitä on, en jaksa tarkistaa :D
Panda kuittaa~~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti