Moikka!
Historiallinen hetki on käsillä; minä aion kirjoittaa jotain tähän kuolleeseen blogiin! Wohoo! \o/
Prideviikko alkoi eilen ja some on räjähtänyt kolmeen leiriin; niihin jotka kuuluvat lgbt+ yhteisöön ja muutamaan mukavaan allyyn, niihin jotka harrastavat pinkkipesua ja niihin, jotka eivät edes usko joko periaattesta tai vilpittömästä tynnyrissä kasvaneisuudestaan, että koko lgbt+ yhteisöä on edes olemassa tai jos onkin niin se vähintään pitäisi tappaa. Valitetaan paljon siitä miksi homojen pitää pitää pelleparaati ja loukkaantua sekä siitä, että paikoissa liputetaan sateenkaaren väreissä, että siitä ettei kaikki suostu liputtamaan. Ei ymmärretä miksi seksuaalikasvatus on tärkeää jo päiväkodissa, ei ymmärretä sitä, että lapsiakin tulee hyvin monen näköisistä perheistä, eikä ymmärretä sitä, että maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, jotka ovat vasta nyt viime vuosina alkaneet saada ääntään edes osittain kuuluviin. Kuuntelevia korvia vain on vielä aivan liian harvassa.
Mä halusin kertoa lyhyesti jotain mun elämästä transihmisenä. Ajatus tästä lähti hyvin pienestä keskustelusta siitä, mitkä asiat on kantanut läpi elämän ja mitkä on kasvattanu musta just mut. Mä tajusin tässä taas yhden asian lisää itsestäni; sen ettei mikään oikeastaan tullut rajan yli.
Mun elämä jakautuu kahtia. Lähes veitsellä leikaten kahtia. Lähes kirjaimellisesti ikävä kyllä. Mun elämä on pre Orion ja post Orion elämät, joiden välissä mun oli pakko murhata itteni, jotta mä pystyn olemaan nyt todella se, joka mä olen. Mulla on ollut ja on edelleen mielenterveysongelmia ja tietyssä iässä, tiettynä vuonna kipuilin erityisen kovaa. Ei ole vale, että kävi useamman kerran mielessä, pitäskö vaan antaa olla ja liipasta peruuttamattomasti vittuun tästä maailmasta. Se, että mä kirjotan tässä tätä tekstiä kertoo ehkä siitä, etten päätynyt tekemään niin, mutta jossain mielessä mä silti murhasin itteni. Miksi? Koska mun oli pakko. Niin kauan kun se ihminen eli, mulla ei ollut tilaa hengittää. Oon paljon joutunut puolustelemaan itseäni ja jankuttamaan sitä, että Orion on aina ollut olemassa, vaikka se ei ookaan mun lapsuudessa kaikille niin selkeesti näkynyt. Orion on ensimmäiset 15-17 vuotta mun elämästä ollut haudattuna niin syvälle, kun vaan ikinä voi. Mä en valinnut, että mut haudataan, yhteiskunta ja sosiaalinen ympäristö valitsi sen mun puolesta ja aivan saatanan syvälle hautasivatki.
Myös mun kaverit, ne keskimäärin kolme ihmistä, jotka on tullu mun mukana rajan yli, ne on todennu sen, ettei ne pysty näkemään pre ja post Orionia samana ihmisenä. Ja se on ihan totta, ne on kaks hyvin eri ihmistä. Pre Orion oli kuori, pelkkä muiden muovaama kuori, jota mun oli pakko kantaa ylläni koko ajan joka hetki. Kun mä heitin sen pois, ihmiset ekan kerran on tavannut todellisen Orionin. Mun oli pakko heittää pois lähes kaikki siitä elämästä, jota mun elämä oli ollut siihen asti. Kaikki meni ja mun piti alkaa rakentamaan itteni tyhjästä uudelleen. Se on myös varmasti yks iso syy sille, miksi joillekin mun läheisille on ollut kauheen vaikeeta ymmärtää, että oon ollut tätä oikeasti kaiken alla aina, eikä kyseessä oo vaan joku kummallinen vaihe tai valinta. Ainoa valinta, jonka mä oon tehny on se, että lakkasin näyttelemästä, mutta valitettavasti tosi monille se näyttäytyy niin, että mä vaan päätin yhtäkkiä, että mä muuten oonki trans. En päättänyt olla trans, päätin olla itseni.
Mä aina tasasin väliajoin jään suremaan sitä, ettei mulla oo lapsuutta. Pre Orionilla oli lapsuus, mutta ei post Orionilla oo. Orionin piti syntyä suoraan noin 17 vuotiaaks. Useimmilla ihmisillä on fyysisiä paikkoja, joihin ne voi palata ja niistä tuntuu, että ne palaa lapsuuteensa. Ne on kesämökkimaisemia, ne on koulujen pihoja, se on se päiväkodin juhlasali, johon palataan kattomaan oman kakaran kevätjuhlaa ja mietitään, että täältä mäkin joskus lähdin. Mulla ei ole niistä mitään. Orionin synnyinpaikka oli hylätty autio koulurakennus, joka sijaitsi puskassa ja joka nyt on purettu. En voi palata sinne olemaan nostalginen. Mulla ei ole menneisyyttä, johon palata olemaan nostalginen. Sama pätee myös jollain tavalla mun sukulaisiin ja perheeseen. On mulla biologiset vanhemmat ja perhe ja suku ja kaikki, mutta samaa aikaa mä oon käytännössä orpo. Ne on niitä ihmisiä, jotka ei meinaa edes muistaa mun nimeä. Ne on niitä ihmisiä, jotka ei halua edes kuulla kuka Orion on, ne on niitä, jotka suree kuollutta lastaan, koska ne ei pysty näkemään sitä, että se lapsi, jota ne suree oli vaan tyhjä kuori, illuusio, optinen harha.
Jos mun pitää oikeesti määritellä kuka on vaikka mun isä, kuka on kasvattanut mut, vastaus on Tony Stark. Se on myös Yondu Udonta, Sirius Black, Fujimoto, Thranduil, jopa Lucius Malfoy. Kaikki, jotka tuntee mut nykypäivänä tietää, että oon obsessoitunut fiktiivisiin adoptioisiin, toki myös biologisiin isiin, mutta joka tapauksessa. Oon paljon miettinyt sitä, mistä tää tuli, koska se synty samaa aikaan ku Orion synty. Oon miettiny sitä sen kautta, että ehkä adoptioisyys on vaan mulle se ainoa millä mä itse voisin joskus olla isä, koska biologisesti mä en pysty siihen samalla tavalla, kun cis miehet. Mä en voi vaan panna jotain paksuks. Ihan kyllä myöskään siks, etten esim. seurustele naisen kanssa, mutta vaikka seurustelisin, niin silti en vois. Toisaalta en myöskään halua biologisia lapsia, mutta ymmärtänette pointtini. En voisi mennä samaa polkua, kuin cis miehet vaikka haluaisin, en halua, mutta en voisi halutessanikaan. Toinen näkökulma, joka on vielä tärkeämpi näkökulma tähän fiktiivisiin isähahmoihin muodostuneeseen emotionaaliseen yhteyteen on ehkä se, että ne adoptoi mut. Mä oon oman perheeni kanssa joutunut tappelemaan omasta olemassaolostani. Ensimmäiseen noin seitsemään vuoteen mä en oo voinut olla mun lapsuuden kodissani Orion, koska Orionia ei ole haluttu nähdä. En edes sen jälkeen kun vaihdoin nimeni virallisesti. Vasta tänä kesänä mun vanhemmat on alkanu kutsua mua oikealla nimelläni, koska huudan joka kerta väärän nimen kuullessani "Ei ole minun nimeni!". Jos en huutais, ei sitä muistettas. En tiedä vielä riittääkö tämä kesä siihen, että alkaa jäädä mieleen. Olen epäluuloinen, mutta toivon, että ennakkoluuloni osoitetaan virheellisiksi. Ja ei pidä käsittää väärin, oon aivan valtavan kiitollinen siitä, että tässä talossa vihdoin vähän edes yritetään, mutta kuitenkin taustalla vaikuttaa kaikki ne vuodet, kun ei ole viitsitty vaivautua ja ne vuodet sattuu. Lapsensa nimen muistaminen ja käyttäminen pitäs olla automaattista, ei joku väsytystaistelu. Jokainen fiktiivinen isä on opettanut mulle jotain, ne on kasvattanut mut, koska Orion jäi orvoksi. Ja se on aika karua.
Mun kokemus on tietysti vaan mun kokemus, mutta uskallan olettaa, etten ole ainoa juureton transihminen tässä maailmassa tai edes Suomessa. Orpoja translapsia on paljon. Meitä ei meidän läheiset oo avosylin halunnut, joten ripustaudutaan siihen mikä ei aja meitä pois tai niihin joille me ei olla vaan ilmaa. Fiktiossa kaikki on mahdollista, samaa aikaa mikään ei ole totta ja samaa aikaa fiktio on meille monille se ainoa totuus, johon me ollaan voitu paeta, koska oikea maailma sattuu aivan liikaa. Koska oikeassa maailmassa meidän ei anneta olla olemassa.
Mun vilpitön pyyntö tälle maailmalle on se, ettei yhdenkään translapsen tarvitsis enää ikinä kasvaa juurettomaks aikuiseks. Me yhteiskuntana voidaan vaikuttaa siihen, että jokainen tulee nähdyksi. Muutos vaatii aikaa ja se vaatii efforttia ihan jokaiselta. Kyse ei ole ainoastaan ihmisoikeustaistelusta, muutos pelkästään lain tasolla ei riitä. Sen muutoksen täytyy tapahtua jokaisen omassa elämässä, jokaisen asenteissa ja ennakkoluuloissa. Miksi? Koska kenestä tahansa voi tulla translapsen vanhempi, sukulainen tai opettaja. Me kaikki ollaan niitä, jotka tulee kasvattamaan tulevaisuuden translapset ja ne lapset ansaitsee lapsuuden, henkilöhistorian ja muistot, joita aivan liian monella nykypäivän transihmisellä ei ole.
Onion kuittaa~~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti