lauantai 24. lokakuuta 2015

Mikään ei palaa ennalleen

Joo.

Moikka~


Mä oon tänään varsinki miettiny tosissani mitä just mun tulevaisuus tulee olemaan, niinku oikeesti. Ja mä en tiiä.

Jokaisest unelmast mitä mul on ollu, yhtä ja isointa lukuunottamatta, mä oon päästäny pitkin elämää irti ja nyt kaduttaa. Joskus mä olin ihan varma et must tulee näyttelijä. Krista Kosonen oli mun suurin idoli ja must mä olin ihan potentiaalinen henkilö kulkemaan sen jalanjäljissä. Sit mä jotenki unohdin sen, menin eri lukioon ku mun piti ja päästin huomaamattani ilmapallosta irti, mut mul oli viel sillon kädessä muita palloja, ei se niin haitannu.

Sit mä lopetin futiksen. En kokonaan omasta tahdosta, en edes puoliks omasta tahdostani, mul vaan ei ollu vaihtoehtoja, jos halusin pysyy ees jotenki kasassa, sekä fyysisesti, että henkisesti. Paikat alko hajoilla, edelleen juokseminen sattuu, liukkaal kävelles polvet turpoo, lonkat on joka toinen päivä enemmän ja joka toinen päivä vähemmän paikoillaan. Sisältä mut murskattiin siin joukkueessa aika hyvin, mä saan edelleen kylmät väreet ja niskakarvat sojottaa ku kirhavin kaula kohti taivasta ku mä nään niit ihmisii, ihan paria kolmea lukuunottamatta. Sit tuuli vei taas yhen ilmapallon kädestä, osan mua. Mä olisin voinu mennä Barcelonas kattoo FC Barcelonan pelii, mut mä kieltäydyin, koska mä kaipaan kentälle niin järkyttävän paljon, et mä en ois voinu mennä kattoo. Onneks en menny, löysin sen sijaan kirahveja. Se et me tutoreitten kans pelattiin kerran ni teki mut ihan jäätävän onnelliseks, se et pelattii viime kesänä riparil yhen toisen isosen kans teippipallol ehk viis minaa, teki mut ihan sika onnelliseks. Mut enää ei haaveilla ammatti pelaajan urast, se juna meni jo, enkä mä mahu enää mukaan, se juna on jo täynnä.



No ei siinä mitään, mul oli viel ilmapalloja jäljellä.

Fiilis joka soittamisest tulee on jotain ihan mahtavaa. Oma bändi, omii biisei, joskus joku tuntis mun nimeniki. Se ois jotain tosi coolii, ja osin mul oli se jo, bändi mulla oli. Mut must tuntu etten mä etene, bändis me ei oltu bändi, me oltiin hajanaisii ihmisii joilla jokaisella on omat määränpäänsä, me ei oltu me, me oltiin jotain ihmisii, jotka nyt sattumalta teki jotain yhessä. Sit mä päätin puol vahingossa päästää yhen pallon taas irti sen enempiä ajattelematta. Sit meni kaks kuukautta ja mua kadutti, koska mä tajusin etten mä pääse näinkään eteenpäin sitte missään suhteessa. Itseasiassa joskus mul oli viel toivoo, mut nyt ei ollu sitäkään. Ilmapalloo ei saanu enää kiinni, mä oon nolo, eikä mun ylpeys enää antanu mulle lupaa mennä häntä koipien välissä takasin. Mä olin päätökseni tehny, enkä mä osaa syödä ylpeyttäni edes sillon ku pitäs. Samalla on muistunu mieleen toinenki ilmapallo joka karkas ihan vahingossa. Mä jätin musalinjan pääsykokeisiin menemättä, ja nyt mä oon yleislinjalla, en pääse projekteihin mukaan, en sluibaa tunneilt bänditreenien takii, enkä voi saattaa nimeeni sitäkään kautta yhtään kenenkään tietoon.



Nooh onhan mulla vielä yks ilmapallo, yks haave ja määränpää jäljellä, mut sitäki nyitään epätoivosesti mun otteesta. Mun tähän mennes ehdottomasti suurin haave on lähtee vuos siit ku saan valkolakin päähän Barcelonaan, luomaan elämääni uudestaa, unohtaa kaiken mitä tähän asti on ollu ja elämään. Mut jos realistisesti asiaa katotaan ni sen on haave, se ei oo todellisuus. Miten mä opiskelisin maassa jonka kieltä mä en osaa ku kaks sanaa, mitä mä ees opiskelisin, ku ainoot mis mä oon hyvä on äikkä ja ussa. Suomella ei ihan hirveesti siinä maailmankolkassa tehä ja no se kolo on vähän eri uskontokuntaa kuin missä itse lymyän. Vaikka muut uskonnot tai kristinuskon haarata kiinnostaa kans, ni vakituiseen mä en niitten kans haluu alkaa pelehtii. Ja noh Da vinchi koodin jälkeen must tuntuu et päätysin vaan vahingos johonki mafiaan, jos mä semmoseen lähtisin. Toisaalt mitä pahaa mafiassakaan, munhan piti perustaa Suomeen semmonen, mut mul on vahva fiilis et jos semmoseen sotkeutuu ni takas ei oo tulemista.
Yks mun heikoista oljen korsista pilvilinnoissani oli ja on edelleen kykyni osata kirjottaa. Toimittajaks mä voisin ihan hyvin ryhtyy, mut ainii pelkkä hola ja gracias, ei ehkä riitä, siit puuttuu se juttu välistä. Enkä mä jaksa uskoo et siel ois kauheesti englanninkielisiikää lehtii ku ei siellä kauheesti englantia puhuta, sitä paitsi ihan ku mä mitään englantiakaan osaisin, tänäänki hikoillu ku pieni sika miettiessäni meneekö neloskurssin uusinta läpi, koska jos ei mee ni sit ollaa kyl kainaloita myöten kuumassa keitossa.



Katto tätä maailmaa kuinka matalalta tahansa, ni synkältä näyttää. Jonkun pitemmän kaverin pitäs ehkä tulla ja nostaa mut sadepilvien yläpuolelle, et voisin saada ilmapallot vielä kiinni, mut nyt tuntuu kyl siltä et täst juoksuhiekasta ei hevillä nousta. Ei edes popilla, tai teknojumputuksella. 

Saa nyt nähä minkä maan sillan alle täs ollaan päätymässä, mutta sillan alla ollaan sen voin luvata.

Yhä enemmän mua vedetään suohon toisten ihmisten toimesta. Mä tossa yks päivä tajusin etten mä oo kenenkään paraskaveri. Joskus niit oli paljon, paljon niit jotka sano ettei ne eläis ilman mua, ja te mä oon se joka pitää niit jaloillaan. Sit ne tapas jonkun paremman, ja mut muitta mutkitta heitettiin pois. Yhtäkkiä ei enää puhuttu, ei ees katottu muhun, en nähny niit ihmisii enää, en yhtäkkii tiiä mitään enää sen ihmisen elämästä jonka keittiön kaapitki tunsin melkein paremmin ku se ite. Miksen mä tunne enää ihmistä jonka kanssa me spekuloitiin et me voitas olla sisaruksii, miksen mä tunne enää sitä ihmistä joka oli vajota liian syvälle, mut jota mä pidin kädestä koko matkan takasin, miksen mä tiedä enää mitään siitä ihmisestä jolle mä avauduin keskellä talviyötä elämän paskuudesta? Miks se jonka luulin pitävän mua pystyssä valehteli mulle vuodesta toiseen? Miks mä oon antanu näille ihmisille kaikkeni uskoen siihen et ne ei jätä mua sitte ku mulla on vaikeeta. Jokaisen noitten ihmisten sanat on ollu valetta, yhtä isoa valetta, koska onko kukaan pitämässä mua pystyssä? Ei, ei oo. 
Miks mä oon aina kilpi ja miekka, suojelemassa muita, mut sit ku mun kimppuun käydään, ni kukaan ei oo suojaamassa. Mä oon lopulta kulkenu yksin kaikki neki vuodet ku luulin et mun mukana on joku. 
Mä oon liian nolo, mä rakastan harrastuksiani, mä en täytä nykymaailman kauneuskriteereitä, mä uskon... Miksen mä voi vaan riittää? Mikä mussa on niin vitun pahasti vialla ettei mun vieressä jakseta seistä? Oisko maailmassa edes yks jolle mä voisin olla se jota ei heitettäs heti pois jonkun uuden tullessa kuvioihin? Tuskimpa.
Miksi mä en riitä?

"Näen silmissäin vuotavan kyyneleen

Putoavan mun tyhjään huoneeseen
Ei mikään ei palaa
Ei mikään ei palaa ennalleen"


Vähän ehk henkilökohtasempaa avautumista mitä tässä blogissa on tähän asti nähty.






Panda kuittaa~






14 kommenttia:

  1. Melko synkkää tekstiä vrt siihen kuvaan minkä susta saa koulussa :O

    VastaaPoista
  2. Hei, ei siussa oo mitään vikaa, oot just hyvä tuollaisena ja ainakin täällä blogissa siusta saa todella ihanan ihmisen kuvan. Ehkä vielä löytyy se haave, joka kantaa ja takertuu siuhun kunnolla kiinni, niin, ettei siitä pääse millään irti, ei edes leikkaamalla narua poikki.

    VastaaPoista
  3. Kuten josksus kommentoit blogiini.Jonain päivänänä se valo löytyy ja et itsekkään tiedä mikä sinut silloin ylös veti. Yleensä joku vetää ylös kun sitä vähiten odottaa. Ymmärrän tuon paraskaveri osuuden, se olisi jotain huippua jos olisi parasystävä jonka kanssa jakaa kaikki surut ja ilot. Mutta joskus vielä meillekkin sellaiset löytyy. Vaikka olet nyt päästänyt monta palloa menemään on mahdollista että olet samalla avannut monta uutta lukua, etkä ole nyt varma mistä luvusta kuuluisi aloittaa. Jos yhtään helpottaa, vaikka sinun nimeä ei musiikissa vielä tunneta. Sinut kyllä tiedetään jo mahtavana cosplayaajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thanks~ välillä sitä unohtaa itekki mitä on sanonu. Mut mitä cosplayhin tulee, sillä ei muut ku Elffi itseään elätä, muuten mä olisin tähtäämässä saman tien ammatti cossaajaks. :D

      Poista
  4. Hei mun on pakko nyt kommentoida. Oon itekki tuntenu olevani jo pitkään ihan hukassa ton tulevaisuuden kanssa. Sul on ollu monta palloo, joista moni on enemmän tai vähemmän susta riippumattomista syistä karannu. Mut mun mielestä sun ei kannata viel luovuttaa, kuka tietää jos vaikka jo huomenna löydät jo uuden pallon. :)

    Oon hyvin vähänlaisesti seurannu sun blogia, mut mul on käsitys et oot älyttömän hyvä just tossa cossaamisessa. Sun asut/puvut/miks ikinä niitä kutsutaankaa on ihan älyttömän hienoja! Sul on selkeesti lahja sekä puvustuksessa ja meikkaamisessa. Mitä olisit mieltä semmosest vaihtoehdost, et vaik et musaprokkiksii pääsis ehk soittaa (eiks nii et soitat bassoo?), ni jos lähtisit sinne puvustaa ja meikkaa? Eiks siel oo semmosillekki tarvetta?

    Ja hei must toi Barcelona-unelma on älyttömän hieno. Mun mielest voisit ihan hyvin lähtee sinne pelkäl englannin kielellä, opiskelisit espanjaa siellä sit paremmin. Ja voihan sitä opiskella nyt jo koulussa tai omalla ajalla jotain juttuja espanjan kielestä :) Siellähän voisit haeskella vaik au pairin hommaa, jos tuntuu ettet siel viel heti lukion jälkeen pysty opiskelemaan, siinäkin oppis sitä kieltä. Kekkailisit sielt uusii palloja, vaik perustaisit sinne bändin! Sul on vielä niin paljon elämää edessä, et ei kannata viel luovuttaa. Jokainen meistä löytää oman paikkansa lopulta, siks jaksanki uskoo et joku päivä mäkin tiedän et mitä mä elämältä haluun.

    Tsemii sulle sekä arkeen paluussa että pallojen löytämisessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eääh thanks~ ♡ saa nyt nähä tuleeko mitään prokkist johon tarvis puvustajii tai maskeeraus, mut jos tulee niin ehk mäki saisin tehä jotain ^^' tsemppii sullekki elämänsuunnan löytämiseen~~

      Poista
  5. Tää teksti osu syvälle sydämeen... Me oltiin joskus hyviä kavereita, mutta tiemme syystä tai toisesta erkanivat silloin joskus (en uskalla tulla nimellä, ehkä kumminkin saatat arvata kuka olen.) Itseäni kyllä harmittaa suuresti tämä fakta edelleen. Kuitenkin haluan vain sanoa sinulle, että kaikki kääntyy vielä varmasti hyväksi. Tee paljon töitä niiden asioiden eteen mitä rakastat ja missä oot hyvä, ja vielä enemmän töitä niiden asioiden eteen, missä et välttämättä oo niin hyvä. Kuitenkin tiedä, olet todella kaunis, sun hymy on kirkkaampi kuin itse aurinko ja naurusi saa kaikki ympärillä olevat hymyilemään. Olet upea persoona. Susta tulee vielä jotain hyvin suurta! Toivon sulle kaikkea hyvää. Samoin toivoo varmasti joka ikinen tämän blogin lukija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thanks~ hyvää elämää sullekin, saatanpa tietääkin kuka olet~~ ^^'

      Poista
  6. voi ei pieni kirahvipanda ♥ toivottavasti lamppuun syttyy uusi valo, ja uusi pallo lennättää sinut mukanaan jonnekkin. elämä on välillä täyttä paskaa, mutta kyllä se välillä ihan kivaakin on. kokeile siipiä asioissa, joissa et olekkaan niin hyvä, ehkä löydät uuden innostuksen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitänee siis ottaa siivet ikkunankahvasta ja tuupata selkään, ehkä sitä vaikka tuliskin jotain hyvää aikaan saatua~

      Poista
  7. Vaikka tuntuu, että olet päästänyt ilmapalloja karkuun, on ne mahdollista vielä poimia takaisin. Ei ne ehkä ihan ennallaan ole, mutta silti samoja unelmia vähän muuttuneena. Ehkä joku tulee takaisin rikkoutumattomana, joku on hukkunut ja karannut kauas ja joku löytyy nurkan takaa ryttyisenä.

    Tosi harva tietää mitä haluaa tehdä. Useat 40-50 vuotiaatkin pohtivat mikä olisi just se ammatti heille. Onneksi tässä elämässä voi aina kouluttautua uudelleen tai muuttaa ammatinkuvaansa siihen suuntaan mitä haluaa. Itse olen ihan hukassa mikä haluan olla isona, mutta olen valinnut jotain mikä on minusta ihan jees ja jatkan sillä niin kauan kuin keksin. Ennen minuakin pelotti, mutta nyt olen hiljalleen löytämässä rauhaa. Ei ole kiire päättää. Ei tätä elämää oikeasti tarvitse niin kovin pelätä.

    Onko loppujen lopuksi futikseenkaan liittyvä ura toivoton? Ihan varmasti voi olla valmentaja, liikuntaope jne jne. (En teidä urheilusta tarpeeksi, että oikeasti osaisin neuvoa, mutta ihan varmasti jalkapalloon liittyy paljon muutakin kuin pelkkä pelaaminen) Bändeja tulee ja menee. Aina voi perustaa uuden. Musiikkia voi päästä opiskelemaan, vaikka ei olisikaan musalinjalla ollut lukiossa. Nimeähän voi saada Youtubevideoidenkin avulla. Pitää keksiä se oma polkunsa. Osaat vielä kirjoittaakin ja rohkeutta ajatella ulkomaille muuttamista. Huomaatko, miten monitaitoinen ihminen loppujen lopuksi olet? Blogistasi ei varmasti edes paista läpi kaikki mitä osaat. Ihan varmasti tulet tekemään jotain asiaa, josta voit olla ylpeä ja iloinen.

    Sydänystäviä vielä tulee, entiset eivät ole enää elämässäsi varmaan juuri siitä syystä, että he ovat sinua satuttaneet. Jotkut voivat vielä palata. Sulla on ihan äärettömän monta vuotta vielä edessäsi ihmetellä ja ilahtua mitä tuleekaan tapahtumaan.

    Kysytkö kysymystä "miksi mä en riitä?" kuitenkin enemmän itseltäsi? Vaaditko ehkä liikaa kerralla? Minusta tuntuu, että tosiasiassa kelpaat monelle juuri tuollaisena. Nyt maltilla elämässä eteenpäin, tartu kivoihin juttuihin ja opettele asioita hiljalleen (myös itsestäsi). Kovasti tsemppiä, nämä ovat vaikeita juttuja joiden kanssa itse kukin joutuu painimaan! ♥

    VastaaPoista