tiistai 22. tammikuuta 2013

tämä saa luvan kelvata otsikoksi

Maailma...se on jännä paikka ja vaikka tällä pallolla asustelee miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä, eläimiä, elollisia olentoja, elottomia olentoja, silti musta tuntuu tosi usein että mä olen kovin yksin. Onhan mulla ystäviä ja kavereita mutta joskus tuntuuvaan kaikki kauhean kaukasilta.
Niin ystävät...ihmiset joista mä välitän niin *******esti, vaikkei kaikki nimeltämainitsemattomat henkilöt sitä itse tiedäkkään. Teijän, ihmisten vuoks mie täälä olen ja jaksan elää. Mun on vaan pakko jaksaa, mä en voi hylätä teitä. Monikaan josta välitän ei varmaan edes huomaa sitä, enhän mä ole koskaan mitään saanu aikaseks, mutta mie välitän teistä silti. Kuinka moni sitte välittää musta...sitä en tiedä.

Mun elämä ei ole siitä parhaasta päästä, mutta toisaalta mulla on asiat kuitenki aika hyvin. Suomessa ei oo sotaa tai nälän hätää, mulla on koti ja vanhemmat, mä saan ruokaa ku mul on nälkä, eikä mun tarvi tehä töitä vielä, mie saan mennä joka päivä kouluun ja me saadaan sieläkin ruokaa, mulla on harrastuksia (vaikken kaikista harrastuksistani niin pidäkään) ja mulla on ystäviä. Kaikki siis näyttäs päälisin puolin olevan ihan kunnossa. Miksi siis tämä tunne siitä että mie olen yksin ja mikään ei ole hyvin? Siksi että mä olen sisältä ihan jossain manalassa, en osaa nukkua, en osaa syödä, olen tyhmä aikamonellakin tavalla mutta eräällä tavalla varsinkin ja saan vain ihmiset huolestumaan. Olen ärsyttävä ja *****mainen, epäsosiaalinen ja yksinäinen, jollainlailla kiusattu, ehkä jotenkin masentunut, en tiedä.

Mä nauroin eilen ja nauroin tänään...mä oikeasti nauroin ihan tyhmille asioille, enkä pystyny lopettaa, mutta ku en oo pitkään aikaan nauranu oikein kunnolla ni se oli aika virkistävää.
Mä yritän parantaa elämääni mutten tiedä miten...piirtelen perhosia...kauanko sekään auttaa, en tiedä mutta piirtelen niitä nyt silti.

Olen kanssa huomannut itkeväni enemmän kuin ennen. Pienenä mä itkin mutta kun aina olin isoveljeni ja usein muidenkin poikien seurassa mua vaan alko hävettää se että itken joka asiasta, en tahtonu olla mikään pillittävä pikku tyttö. Niin mä sitte päätin etten itke ja rakensin muurin. En moneen vuoteen itkeny paljo mistään, en ainakaan muiden nähden, enkä osaa vieläkään itkeä jos joku näkee. Muistot ja muiden elämä ovat syy mun muurini hajoamiseen. Muistot ihmisistä, muistot unelmista, muistot tapahtuneista...jotkut ovat vaan niin surullisia. Jotkut biisit on solmittu muistoihini ja en voi sille mitään että itken kun ne biisit kuulen. Sitten ihmisten elämät. Mua surettaa joidenkin kohtalo, kun en voi mitenkään auttaa. Tahtoisin tietää millaisia he ovat, tahtoisin vain nähdä heidät, halata heitä. Tahdon heidät turvaan.

Sitten paluu pääni sisuksista takaisin maan pinnalle. Tänään kävin kysäsemässä ittelleni TET paikkaa (työelämään tutustumis jakso mikä onkaan) ja huomenna saan sitten varmistuksen vielä siitä että pääsenkö asemantaustan päiväkotiin tettiin. Olin itekki pikkusena sielä ja niin olívat Wenya ja Ronyacchinenkin ja Hemuli ja Anna. Olis ihanaa jos voitas mennä kaikki vanhat päikkäri huligaanit yhtä aikaa sinne ^^

Mutta juu taidan mennä tästä jatkamaan huone operaatiotani.

Panda kuittaa~

2 kommenttia:

  1. onko jo selvinny pääsitkö sinne päiväkotiin? ja tarkotatko huone operaatiolla siivoomista vai teetkö jotain remonttia sun huoneessa? :O

    VastaaPoista
  2. yks uus kaappi rakennettii ja sellast ja en päässy, kun siel on liikaa paikkoi menny joillekki lähihoitaja opiskelijoille

    VastaaPoista